6.10

Olipa kerran tamma, joka muutti meille.

Iskä, meille tulee huomenna hevonen, 

ilmoitin, ikäänkuin puolihuolimattomasti.

Joo, niin varmaan

kuului vastaus.

Isä kuitenkin huomasi tyttärensä kasvoilta, että kyseessä ei todellakaan ollut vitsi. 

Tamma oli ravitaustainen, kuitenkin ratsastustunneilla rinkiä juossut suokki. Tarinan mukaan, se oli ollut edellisen talven ihmisellä joka ei jaksanut ruokkia eikä ulkoiluttaa sitä. Se oli laiha, ja loppu kesän intiaani helteissä, edelleen täydessä talvikarvassa.

Se oli anemisoitunut ja ehkä traumatisoitunutkin.

Ja se tuli meille.

Ja minä yritin pärjätä sen kanssa. Sen askellajit olivat kamalia, ja sen luonne oli hirveä. Se yritti ryöstää, eikä sillä ollut lempeyttä katseessa. 

Ja se oli meillä, ylöspitoa vastaan.

Se sai kevyttä liikuntaa, kuntoilua. Hyviä lenkkejä maastossa ja pientä treeniä kentällä. Tervehdyttävää ruokaa.

Ja aika kului.

Syyspäivän kauneus ei peittynyt hajoamaisillaan olevan linja-auton kolinaan matkalla kohti kotia. Metsät koreilivat kultaisilla koivun lehdillään, ja aurinko paistoi ihmeellisen suloisesti myöhäissyksyn päivään. 

Lähdetkö maastoon?

kysyin viestissä.

Vastaus oli myönteinen.

Niinpä jäin bussista tallin kohdalla, ja lennätin raskaan laukun satulahuoneen nurkkaan. Ei, silloin ei ollut hajoamis herkkiä tabletteja, eikä lasisella näytöllä varusteltuja puhelimia.

Hämärän käytävän seinältä tarttui toiseen käteen riimun naru, toisessa oli raippa. 

En odottanut iloista jälleen näkemistä mennessäni hakemaan suokki tammaa vielä vihertävältä laitumelta. Se olisi ollut itsepetosta. Tamma puski usein vastaan hampaat irvessä, jonka vuoksi kuljetin raippaa piilossa selän takana. Nyt sain sen kuitenkin kiinni melko vaivattomasti.

Meitä oli kaksi tyttölasta, nuorta naista. Hevoset kiilsivät pian puhtauttaan, ja oli aika painaa kypärä päähän.  Äiti soitti. Tamman omistaja oli laittanut viestin tiedustellakseen, ostammeko sen, vai lähetetäänkö se hevosten taivaaseen. En oikein ollut varma.

Tamma ei ollut minunlaiseni hevonen, mutta olisiko minusta laittamaan sitä teurastamollekaan..

Ylitimme autotien, ja suuntasimme lempi maastolenkillemme. Pienelle hiekkatielle, jolla ei koskaan tullut autoja vastaan. Aurinko lämmitti, ja ilo oli ylimmillään. Kaikki oli niin hyvin, koko maailmankaikkeudessa.

Kun istuu hevosen selässä, kaikki muu häviää. On vain liike ja voima, suloinen hiljaisuus ja tunne. Kun makaa selällään hevosen selässä keskellä metsää, täysikuun loistaessa loputonta kirkkauttaan ympäröiville hangille, ei ole olemassakaan mitään muuta. On vain ääretön kauneus.

Hevosten kavioiden kopse hiekkatiellä, ja teinityttöjen hulvattomat hupsuttelut täyttivät ilman. Joskus meille sanottiin, että meidät kuuli tallille, paljon ennen kuin olimme siellä. Ehkä emme sen vuoksi koskaan metsäretkillämme sattuneet hirvimiesten tähtäimeen hevosinemme. Tuskin hirviäkään on ollut mailla halmeilla.

Ratsastimme tien melkein päähän asti. Vesi välkkyi puiden lomasta. Hevoset kääntyivät innokkaana kotiin päin. Mutta nyt meillä ei ollut kiire. Rauhallisesti vain eteenpäin, kuin hetkeä voisi hieman viivyttää. Hetkeä ennen kuin on kohdattava elämä, tai kuolema.

Viimeinen mäki ja retken ainoa laukka siihen. Rauhallinen ja viipyilevä ponnistus. En koskan hävinnyt näitä spurtteja kaverilleni, voitimme aina. Paitsi nyt. Kaveri hihkui mäen päällä ihmeissään voittoaan. Metsän kultaiset kolikot satoivat päällemme kauniissa auringon paisteessa. Miten kaunista.

 Minun hevoseni hyytyi. Se tuntui kävelevän vuohistensa päällä.

Mikä sillä on?

toinen naurahti hieman epäuskoisena.

Tamman perä kävi maassa.

Tule alas!!

Pelkäsin että hevonen juoksee ominpäin tallille, jää auton alle. Silti en voinut jäädä selkään. Tuntui, että se odotti. Odotti että ehdin alas turvaan.

Hevonen peruutti, istui ja kaatui ojaan.

Mene hakemaan apua!

huusin.

Tiesin miten siinä käy. Toisin kuin romantisoiduissa heppa lehdissä, en mennyt pitelemään viidensadan kilon painoisen eläimen päätä sylissäni. Silitellen ja rauhoittavasti jutellen. En, kun se potki kuolonpotkujaan. 

Ja sitten, sitten vasta olikin hiljaista. Hyvin hiljaista.

Pian läheisen maatalon isäntä tuli paikalle. Asetta ei enää tarvittu. Tunsin sen katsomattakin.

Tallin pihassa oli vastassa tyhjänä roikkuva riimu, ja tyhjäksi se jäi.

Otimme kaverin kanssa pressun ja kävelimme takaisin tamman luo. Irrotimme satulan ja suitset. Pintelit saivat jäädä. Ja peittelimme kangistuvan ruhon pressulla. Oli tyhjä olo.

Omistajalle lähti puhelu

Nyt se on hevosten taivaassa.

Yö toi mukanaan kauhukuvia sateessa pressun alla makaavasta ruhosta, metsän eläimistä ja tyhjänä tuijottavista silmistä.

Uni oli katkonaista, ja pahaa.

En katsonut ruumiinavausta, vaikka paikalla seisoinkin.

Vasemman yläkammion repeämä, mitään ei olisi ollut tehtävissä.

Kaverin äiti vei meidät kouluun. Itketti.

Ehdimme englannin tunnille kuuntelemaan yo-kokeeseen valmentavaa englannin kuuntelua. Siinä kerrottiin naisesta jonka hevonen kuoli ratsastulenkillä.

Purskahdimme hysteeriseen nauruun, sitten itketti. Opettaja uhkasi kolmannen keskeytyksen jälkeen ajaa meidät ulos luokasta.

Opettaja sai tunnin päätteeksi ansaitsemansa selityksen.

Päivä kului hysteeristen naurukohtausten ja vuolaan itkun vuorotellessa. 

Kaivinkone oli kaivamassa kuoppaa.

Tällainen tarina tällä kertaa.

Paitsi että tämä tarina, se on tosi.

Tuon päivämäärän merkitys, sen tuoma järisyttävä kokemus, kun hyppäsin alas kuolemaa tekevän hevosen selästä, kuitenkin haalistui, kun tutustuin mieheeni, joka oli tuolla samalla viikolla, samana vuonna menettänyt isänsä.

Kun mieheni muistaa isänsä, varsinkin tuona ikävänä päivänä,

en koe mitään tarvetta yrittääkkään nostaa rinnalle omaa kokemustani.

On olemassa asioita, joilla on oikeasti merkitystä.