Tästä on jo jonkin verran aikaa, kun sattui yks riemastuttava jutska, että olin jo melkein ehtinyt sen unohtaa. Varoitin heti paikan päällä, että tuo minun on yksinkertaisesti pakko tallettaa blogiin.. Onneksi muistin sen, sain nimittäin hyvät naurut -ja ihan itsekseni;)
Olin kaverin luona. Koko kaverin perhe, vaimo, mies ja lapset, olivat kotona. Tarkoitus oli, että mies katsoo lapsia, kun hoidamme pari paperiasiaa. Vähän väliä lapset kuitenkin tulivat vaatimaan huomiota äitinsä luokse. Isä aina lempeästi hihkaisi lapsia luokseen, mutta parhaiten piiperot viihtyivät juuri siellä, missä ei olisi pitänyt.
Jo mennessäni huomasin, kuinka kaveri iski piirasta uuniin. Minua harmitti, kun olin menossa suoraan hammaslääkäriin, niin en olisi halunnut purukalustoani sotata. Piirakka kuitenkin houkutteli..
Lopulta isä keksi jotain kivaa, koskapa kaikki lapset siirtyivät isän luo. Äidin ei enää tarvinnut huudella miestään hakemaan lapsia. Kuulimme kuinka paitsi lapset, myös isä olivat innoissaan puuhamassa jotain kivaa.
Nenään kantautui kutsuvasti kypsyvän mustikkapiiraan tuoksu. Äidin oli vielä pakko huhuilla miehelleen
Katsoisitko onko piirakka kypsää?
Vastaus tuli heti!
Joo joo. Lapset on täällä!
Piirakka oli hyvää, maltoin kuitenkin maistaa sitä -kera vaniljakastikkeen.
Piirakka oli hyvää, maltoin kuitenkin maistaa sitä -kera vaniljakastikkeen.
Minä kyllä en nyt yhtään tykkää tuosta pakkasesta. Jotenkin olin jo ehtinyt tuudittautua siihen ajatukseen, että pian on kevät, ei ole kylmää. Nyt tuntuu, että kärsin kuin märkä kissa olostani täällä talven keskellä. Sen tietty myönnän, että onhan nyt kivemman valoisaa, mutta se ei nyt riitä piristämään tämän pettymyksen keskellä.
Ainut hyvä juttu on se, että kun unenlämpöisenä edelleen kiiruhdan tien poskeen aamuisin koira hihnan toisessa päässä, toimittaa koira tarpeensa kirpeässä pakkasessa ennätys nopeasti.
Tilulilulii, nyt se on auki, nyt se on kii!
Ja sit kiireesti sisälle:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti