Minulla ei ole yhtään ikävää muistoa omasta mummistani. Ainoastaan hyviä. Siksi joka päivä toivonkin, että hän on täällä vielä huomennakin.
Hän on aina ollut, ja edelleen on, yksi elämäni rakkaimmista ihmisistä. Kolmanneksi kauimmin tuntemani ihminen.
Luopuminen ei koskaan tunnu hyvältä.
Se ei ole koskaan luonnollista.
Toivottavasti rakkaimpiaan menettäneiltä ystäviltäni aika hieman haavoja parantaisi, jotenkin helpottaisi. Vaikka ikäväähän se ei pois vie..
Pikkuemäntä on kyllä melkoinen epeli.
Tänään laitoin hänen eteensä mustikkakipposen ja neiti on aiemmin syönyt ne siitä vaan, mahdollisimman nopeasti. Tänään hän kuitenkin otti mustikan etusormiensa ja peukaloidensa väliin ja alkoi pyöritellä. Mikäli siitä löytyi kanta, hän irrotti sen pois, ja vasta sitten söi mustikan. Kuka irrottaa kannat mustikoista? Ymmärrän joo, jos niistä tekee sosetta syystä tai toisesta hampaattomalle ihmiselle, mutta kai meidän, joilla on hampaat, pitäisi niistä selvitä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti