Totuus kuuluu lasten suusta, se on monta kertaa kyllä tässä jo huomattu.
Viime viikolla, kun olin jälleen eräänä aamuna jättänyt Isontytön kouluun, ja suunnistin kauppaan, vastaan tuli kaksi -ehkä kolmasluokkalaista, poikaa.
Onko kello jo soinut? toinen kysyi.
Siis mitä?
Näkyykö minusta niin selvästi, että kyllä minä olen juuri koululta tulossa, ja tiedän kyllä onko kello soinut. Voi apua.
Samaisena aamuna seisoiskelin Isontytön kaverina koulun pihalla, ennen kellon sointia, ettei tarvitse yksin odotella kun yksi mukava tyttönen hänen luokaltaan tuli Isoatyttöä jututtamaan. En muista enää tarkalleen, mistä juttelimme, mutta jostain syystä tuli puhetta minun kouluajoistani, ja totesin että niistä on kyllä kamalan kauan.
No niinpä. tuo tyttö totesi..
Mutta yksi totuus se livahti minunkin aivoihini ensimmäisenä koulupäivänä, kun kevelimme jurkkää mäkeä koululle. Pikkuemäntä oli manducan kyydissä (loistokeksintö muuten se manduca ja kaikki muutkin ergonomiset kantoreput), Sankarille annoin vetoapua, ja hiki puski pintaan. Juuri ennen mäen loppua, kolme aikuista ja yksi uusi ekalainen pinkoivat meistä ohi. Kitkerästi hymähtäen katselin heidän vauhdikasta menoaan ja silloin ajattelin
kyllä se vauhti tuosta vielä hidastuu.
Oli ensimmäisen viikon viimeinen koulupäivä. Kellot olivat jo soineet, kutsuen koulukkaita sisälle, kun lähdin kävelemään kotia kohti. Silloin, tuon samaisen mäen laella, tuo sama ekaluokkalainen tuli vastaan aikuisensa kanssa (nyt saattajia oli siis enää vain yksi). Pahasti myöhässä;) Hymyni oli häpeilemättömän voiton riemuinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti