Välietappi

Tänään on sanottu hyvästit eskarivuodelle.

Meillä ei siis ole enää Eskarilaista vaan Iso tyttö. 

Miten vuosi saattoi taittua niin nopeasti??

Tämä eskarikuvio on ollut (alkupeloista huolimatta) niiiiin ihana, turvallinen ja mukava, että täytyy myöntää, että MINULLE tulee niitä kolmea opettajaa ikävä. Niitä, joille sanoimme tänään heipat.

Joo, kyllähän me nähdään kaupassa ja ehkä kadullakin.

Mutta ne ihanat pikku hetket, jolloin saimme vaihtaa ajatuksia, ne ovat nyt ohi.

Se vähän harmittaa. Ja itkettää.

Oli pakko purra tiukasti hammasta ja yrittää olla ajattelematta. Nämä meikäläisen kyynelhanat kun aukeaa, ne ei ihan helposti sulkeudu..

Mutta, ei hätää;)

Ensi keväänä, me menemme Sankarin kanssa uusille esikoululaisille tarkoitettuun vanhempainiltaan =D

Niin. Tänään päättyi myös Sankarin kerhovuosi.

Onneksi kerho jatkuu taas syksyllä:) Ja se on viimeinen kerhovuosi. Sitten joskus voidaan anoa Pikkuemännälle paikkaa kerhoon, mutta se voi olla vaikeaa, voi olla jonoa..

Illalla (lue: yöllä) aloin toteuttaa haavettani jonkinlaisista kiitos-sanoista Eskarin henkilökunnalle. Päädyin runonpoikaseen, joka olisi ehkä armeliaasti pitänyt sujauttaa omalle paikalleen: laatikkoon. Noh, minä kun nyt olen tälläinen, kysyin kuitenkin ennen potkijaisia, saisinko pari sanaa sanoa. Ja niinpä sitten runoni luin;)

Kun keväällä seisoimme hiekkapihalla koko perheenä

pidin eskariin ilmottautumista suurena erheenä

Tuumasin, on kuusi vuotta mennyt liian nopeasti,

ehkä pärjäisimme ilman eskaria yhtä upeasti

Näimme paljon outoja naamoja, uusi tilanne pelotti

ehkä hämmennyksen puna kasvoillamme helotti

Kesä meni saapui syys

Ennen kuin arvasin, alkanut oli ystävyys

Lapset löysivät uusia kavereita,

silloin ei aikuiset voineet olla pelkureita

Oli annettava lapsen ollakin Eskarilainen,

alkoi kaikille arki hieman erilainen'

Päivät kului, viikot meni

minne ne kuukaudet oikein hupeni?

On mahtavaa ollut tutustua xxxxn, xxxxn ja xxxxn

nyt seuraa potku takalistoon

Lapset aloittavat siis koulutien

yhden heistä syksyllä ekaluokalle vien

Yhteistyö on ollut uskomatonta

siitä lausua tahtoisin kiitosta monta

Meille ikävä tulee kyllä teitä

ettehän lapsia mielestä heitä

Käykää moikkaamassa koululaisia

saatte heistä ehkä innokkaita apulaisia

Pitkä matka on yhdessä taitettu

Nyt lapset pois eskarista laitettu

Kiitos kaikista upeista hetkistä

Eskarimäestä ja kivoista retkistä

Kaunista kesää ja hyvää jatkoa

kiitos kun jaksoitte pitkän talven asioita taas ratkoa

    

                                                                                       (c)Heidi

Oltiin miehen kanssa sovittu, että jos en pysty runoa lukemaan, hän tulee jatkamaan sen loppuun, mutta kyllä minä selvisin ihan kai ok:)

Kesäloma

Nyt se on ovella; ensimmäinen kesäloma. Siis se oikea yli kahden kuukauden kesäloma, jota lapset ja nuoret viettää, ei mikään 3vk:n loma töistä!!

Ilmoittelin Eskarilaisen ja hänen ystävänsä heppaleirille joka on heinäkuussa.

Minuu jännittää!!

Käydäänköhän siellä uimassa joka päivä? Pitää varmaan ottaa uikkarit mukaan. Vieläköhän sillä tallilla myydään leiriläisille irkkareita ja muuta herkkua? Ruuat on ainakin superhyviä. Talutetaankohan siellä aluks heppaa? Saakohan loppuviikosta kokeilla ominpäin? Mitäs jos se heppa pillastuu? Mitäs jos tipun??

Tässä vaiheessa lienee aiheellinen kysymys; Minäkö muka elän lasteni kautta?

No joo;)

Tottakai. Ainahan vanhemmat haluaa tarjota lapsilleen niitä kivoja asioita joista on itse saanut lapsena nauttia, ja myös niitä joihin ei ole itsellä ollut mahdollisuutta. Ja voi että. Kyllä niistä muuten sitten nauttii myös äiti ja isi.

Nauttii siitä, että oma lapsi on onnellinen, riemuitsee hetken.

Kyllä sitä vaan elää omaa lapsuuttaan omien lastensa kautta uudelleen. Ja vaikka mieltymykset välillä eroaakin, Eskarilainen tykkää tuosta ja minä en, niin silti siitä nauttii. Nauttii kun lapsi nauttii.

Tänään pääsin pitkästä aikaa taas jumppaan, anoppini suosiollisella avustuksella. Ei ole ihan niin helppoa päästä, lasten luota, kun on tässä omassa elämässä muutakin, mielestäni tärkeämpää, kuin ne jumppailut.

Siitä huolimatta, oli ihanaa. Huomasin että pumpissa olisi saanut olla jossain kohtaa tuplaten painoja:) Edistyminen aina ilahduttaa.

Eilinen oli monelle hyvin raskas päivä.

Monelle hyvin rakkaan ihmisen muistopuhe sekä -tilaisuus.

Tuntui hyvin raskaalta katsoa toisten ikävää, sillä ikävä todellakin jää.

Kotiin tultuamme loppuilta meni osaltani sohvalla istuen ja itkeskellen. Tajusin onneksi hipsiä pian lasten perässä itsekkin nukkumaan.

Sain ilokseni kuitenkin valmistaa tilaisuuteen kakun, ja se oli minulle kunnia.

Stressasin siitä yllättävän paljon, mutta se johtui puhtaasti siitä, että en todellakaan halunnut epäonnistua. Mihin tahansa muuhun tilaisuuteen tehdyssä kakussa voi olla jokin pieleen mennyt seikka (paitsi maku), mutta ei tällaisessa.

Siinäpä se. Sopi minusta kaikessa suhteessa tyyliin.

Nyt katse kohti iloisia asioita, niin ikävätkin kestää, ja voi toisia tukea.

Nyt pitäisi miettiä, millä housuilla olisi hyvä hepan selkään kiivetä. Pitäisikö törsätä ihan ratsastuspöksyihin? Olis ne aikas mageet, eikö ;)

Ystävyys

Kahlatessaan läpi valtavan ihmismeren, sitä tulee tutustuttua moniinkin ihmisiin elämänsä aikana, ihan ystäviksi asti. Ystävä on valtava rikkaus. Ei omaisuus, mutta rikkaus. 

Tänään autossa, istuin pelkääjän paikalla ystävän vieressä, takapenkillä meidän molempien seitsenvuotiaat tyttölapset. Kikatus oli hurmaavaa.

Sydäntä oikein ilosta kipristi, kun mielessäni näin kaikkea hauskaa mitä nämä kaksi lasta vielä tulevatkaan kokemaan, yhdessä. Varmasti matkalle mahtuu (tuollaisten luonteenlaatujen suhteen varsinkin) melkoisia räjähdyksiäkin. Mutta niistä varmasti selvitään, yhdessä. Vieläpä, koska koskaan ei tiedä, saattaa matkalla olla myös surua, ja silloin etenkin on tärkeää, jos ne voi kohdata yhdessä ystävän kanssa.

Ystäviä ei voi koskaan varmaankaan olla liikaa. Et ehkä ehdi vierailla jokaisen luona, edes kerran vuodessa, mutta ystävä kuitenkin pysyy. Oikea ystävä.

Minusta oli niin ihanaa tavata ystävä, jota en ollut aikoihin tavannut. Vähän ehkä jännitti; Onko meillä mitään puhumista. 

Kaikki oli kuitenkin tallella.

Kuin emme olisi koskaan erossa olleetkaan.

Miten ihanaa<3

Minä rakastan suunnattomasti jokaista ystävääni, olen aina valmis vastaamaan kun joku ystäväni soittaa. Noh, mikäli en jostain syystä ole pystynyt, olen heti soittanut takaisin.

Haluan pitää yhteyttä ystäviini. Haluan tietää mitä heille kuuluu.

Haluan että saan auttaa jos vain mitenkään voin.

Haluan kuitenkin antaa heidän olla rauhassa.

Haluan siis hyvin paljon.

En väheksy ketään ystävistäni. He ovat minun suunnaton rikkauteni.

Tiedän, että voin soittaa kenelle tahansa heistä, jos minun tarvitsee.

Tiedän, että he jaksavat minua (pienissä erissä, silloin tällöin;).

Tiedän, että ystävyys on molemminpuolista.

Ystävän seurassa ei tarvitse varoa sanojaan,

koska ystävää ei missään tapauksessa halua loukata.

Vaikka pitäisi puhua suoraan, kipeistäkin asioista,

niin voi tehdä.

Niin todellakin voi tehdä Ystävän edessä.

Ah sitä kotoisuutta, sitä sanoin

kuvaamatonta kotoisuutta, kun tuntee

olonsa turvalliseksi jonkun kanssa,

kun ei tarvitse punnita ajatuksiaan

eikä mittailla sanojaan, vaan saa antaa

niiden ryöpytä ilmoille sellaisina kuin ne

ovat, jyvät ja akanat sikinsokin, ja kun saa

olla tietoinen siitä, että luotettava käsi

ottaa ja siivilöi ne, säilyttää säilyttämisen

arvoisen ja sitten lempeästi henkäisten

puhaltaa kaiken joutavan pois.

George Eliot (Mary Ann Evans) 1819-1880

Kirjan, jossa on näin kaunis ajatelma, olen saanut yhdeltä ystävältäni.

Emme ole olleet vuosikausiin enää missään yhteyksissä,

ei tosin minkään riidan tms. vuoksi, 

mutta toivon kovasti,

että tapaisimme taas pian..

Hyvät ja huonot kellot kaikavat.

Asiakaspalvelu on varmasti yksi haastavimmista aloista, harjoitettiin sitä sitten millä liike-elämän saralla tahansa. Sanonta "Hyvä kello kaikaa kauas, huono kello vielä kauemmas" on varteenotettava tosiasia.

Itselläni on tästä kellona olosta kokemusta;)

Tilasin uuden, tehokkaamman sähkövatkaimen viime vuoden marraskuussa verkkokauppa.com:sta. Vatkain oli oikein hyvä, mutta sitten tässä aivan hiljattain, yksi sen vispilöistä meni poikki normaalissa käytössä. Sain asiakaspalvelusta ohjeet lähettää koko vatkainsetti huoltoon. Seuraavalla viikolla he lähettivät huoltotapaukseni takaisin. Paitsi, että laatikossa oli täysin uusi vatkain, vispilät ja muut settiin kuuluvat vitkuttimet.

Siis he eivät olleet ainoastaan vaihtaneet pelkkää hajallista vispilää, vaan koko vatkainsetin.. Ihmettelin kyllä. Mutta olin, ja olen, tietysti erittäin tyytyväinen asiakas. Tällä uudella setillä on jälleen 24kk takuu!

Olipa vaivatonta:)

Noh. Tällä viikolla sain pakettikortin postilaatikkoon. Menin sitten noutamaan pakettia paikallisesta postitoimistosta kera pakettikortin. Virkailija ohjeisti allekirjoittamaan pakettikortin, mutta juuri kun kumarruin sitä tekemään, virkailija tempaisikin kortin minulta. "Minusta tuntuu, että olet tänään jo hakenut tämän paketin tekstiviesti-ilmoitusta vastaan." Olin siinä sitten että siis mitä.

Virkailija alkoi tutkia asiaa koneelta, ja minä tokaisin, etten kärsi muistisairaudesta (vaikka näin meidän kesken aika lahopäinen olenkin) niin, että olisin unohtanut jo hakeneeni paketin.

Ärsytti.

Virkailija tutkaili asiaa sietämättömän pitkään, ja minua säälitti autossa hikoilevat lapset, oli sentään hellepäivä.

Paketti oli kuin olikin heidän hyllyssään, ja sain sen viimein ja sain allekirjoittaa pakettikortin.

Ärsytti.

Jos kengissä olisi ollut kannat, ne olisivat poistuessani kopisseet. Onneksi ei ollut;)

Mutta silti ärsytti.

Mitä opimme tästä?

Ensimmäisen esimerkin jättämä positiivinen kokemus kannustaa minua luottamaan tähän firmaan tarvittaessa jatkossakin.

Jälkimmäiseen seuraavan kerran mennessäni, minua todennäköisesti ärsyttää:(

Ajattelin tästä viisastuneena, että olinpa missä tahansa, missä tehtäväsä hyvänsä, on viisainta aina jättää itsestään vähintään siedettävä käsitys. Valitettavasti en ole aina onnistunut tässä, mutta jatkossa tsemppaan asian suhteen enemmän.

Ikävät asiat pyrkivät aina kuitenkin tulemaan vastaan jossain välissä.

Sitä vaan kun on kaikkea muuta kuin yli-ihminen, eikä oikein

aina kunnon ihminenkään, välillä tulee oltua törttö itsekkin.

Mutta etiäpäin, sano mummo lumessa:)

Minä..?

Hei vaan, pitkästä aikaa:)

Takanani on nyt kaksi hyvin erilaista matkaa.

Ensin saimme mahdollisuuden viettää viisi yötä Katinkullan kylpylän yhteydessä olevissa lomamökeissä. Miehellä oli kaksi vapaapäivää, joten hän ei halunnut, eikä jaksanut ajatellakkaan lähtevänsä. Siispä sain houkuteltua mukaani tätini. Niinpä minä pikapikaa pakkasin laukut, lapset ja tädin autoon, ja käänsin keulan kohti Sotkamoa:) 

Mökki oli kerrassaan upea! Kymmenen hengen mökki, meitä oli viisi. Täti sai oman makuuhuoneen, Eskarilainen Sankarin kanssa yhden ja minä Pikkuemännän kanssa yhden. 

Neljänä päivänä lilluimme altaissa, ja riemuitsimme Eskarilaisen uimataidosta, jonka hän oli edellisellä viikolla oppinut eskarin uintireissulla.

Elämä oli hyvin simppeliä:

aamupala

kylpylään

lounas

Pikkuemännän (ja äidin) unet

oleilua ja syömistä ennen yöunia.

Ensimmäisenä iltana meistä tuntui kuin olisimme jo viikon olleet, ja lähtöaamuna toivoimme, ettei olisi tarvinnut vielä lähteä. Oli erilaista olla ainoana vanhempana lasten kanssa koko tuo aika, ja kivaa olla reissussa hyvin pitkälti lasten ehdoilla.

Muutaman päivän jälkeen, kun olimme palanneet kotiin, ostin junamatkan rakkaisiin sukulaisiin Pohjanmaalle.

Yksin. Vain minä, ja painava esittelylaukku (työ ja huvi yhdistyivät, sillä autoin samalla uuden esittelijän alkuun). 

Asemalla meinasi nousta pala kurkkuun, kun Pikkuemäntä olisi halunnut mukaan. Ei hän alkanut itkeä, mutta ihmetteli minne ÄITI menee..

Vilkuttelin, ja kipitin junaan.

Olo oli kuin ihastuneella teinitytöllä, malttamaton, leijaileva, hymyilevä.

Hymyilin varmasti sangen huomattavasti, enkä usko, että kenellekkään on jäänyt matkan aikana epäselväksi, että minulla oli kiva olla. Vaikka olin ihan yksin (ja pihalla kuin lumiukko, sillä olin matkustanut junalla viimeksi 2003).

Menomatkalla torkuin, söin karkkia, luin puolitoista kirjaa. Matka kesti yli 7h ja vaihtoja oli kolme. Kertaakaan en poistunut penkistä, ei tarvinnut. Oli ihanaa. Oli hiljaista. Oli jännittävää.

Ystäväni varoitti minua itkemästä ikävääni heillä. En uskaltanut luvata. En ollut koskaan ollut näin - poissa perheen luota.

Talo oli jo hiljainen, ja muut unessa, kun kikatellen pääsimme asemalta perille. Istuimme pöydän ääressä, minä takki päällä, koska paleli. "Ota se takki pois" ystävä motkotti. En ottanut. 

Istuin ja hymyilin. Hymyilin niiiin leveästi, sellaista hölmöä hymyä. Olin niin lumoutunut siitä hetkestä, siitä päivästä, kun ei tarvinnut tehdä mitään. Ei tarvinnut olla mitään. Olin vain minä. Se oli hyvin ihmeellistä.

Yöllä oli outo nukkua, koska tiesin ettei aamulla tarvitse herätä ennenkuin itse haluan. 

Mieleeni palautuivat ajat neitosena. Huolettoman vapaana ja tanssahtelevana, hyvin hassuna tyttösenä, kymmenen vuotta sitten. Se oli ihmeellinen tunne.

Minulla ei ollut yhtään ikävä, ketään.

En ollut tippaakaan huolissani.

Mitenpä minä olisin siellä, toisella puolella maata mietenkään mitään millekkään mahtanut? Millekkään mitä tapahtui kotona?

Osasin nauttia. Olla vain minä. 

Äiti unohtaa sen. Unohtaa olla minä, heti kun lapsen saa syliin.

En tiedä, oppiiko sitä enää koskaan,

mutta maistelin sitä:)

Nyt olen taas hyvin mielelläni äiti, ja vaimo.

Hyvin mielelläni se, mitä olen ollut viime vuodet, ja olen edelleen.

Enkä toivoisi mitään muuta<3