Minä..?

Hei vaan, pitkästä aikaa:)

Takanani on nyt kaksi hyvin erilaista matkaa.

Ensin saimme mahdollisuuden viettää viisi yötä Katinkullan kylpylän yhteydessä olevissa lomamökeissä. Miehellä oli kaksi vapaapäivää, joten hän ei halunnut, eikä jaksanut ajatellakkaan lähtevänsä. Siispä sain houkuteltua mukaani tätini. Niinpä minä pikapikaa pakkasin laukut, lapset ja tädin autoon, ja käänsin keulan kohti Sotkamoa:) 

Mökki oli kerrassaan upea! Kymmenen hengen mökki, meitä oli viisi. Täti sai oman makuuhuoneen, Eskarilainen Sankarin kanssa yhden ja minä Pikkuemännän kanssa yhden. 

Neljänä päivänä lilluimme altaissa, ja riemuitsimme Eskarilaisen uimataidosta, jonka hän oli edellisellä viikolla oppinut eskarin uintireissulla.

Elämä oli hyvin simppeliä:

aamupala

kylpylään

lounas

Pikkuemännän (ja äidin) unet

oleilua ja syömistä ennen yöunia.

Ensimmäisenä iltana meistä tuntui kuin olisimme jo viikon olleet, ja lähtöaamuna toivoimme, ettei olisi tarvinnut vielä lähteä. Oli erilaista olla ainoana vanhempana lasten kanssa koko tuo aika, ja kivaa olla reissussa hyvin pitkälti lasten ehdoilla.

Muutaman päivän jälkeen, kun olimme palanneet kotiin, ostin junamatkan rakkaisiin sukulaisiin Pohjanmaalle.

Yksin. Vain minä, ja painava esittelylaukku (työ ja huvi yhdistyivät, sillä autoin samalla uuden esittelijän alkuun). 

Asemalla meinasi nousta pala kurkkuun, kun Pikkuemäntä olisi halunnut mukaan. Ei hän alkanut itkeä, mutta ihmetteli minne ÄITI menee..

Vilkuttelin, ja kipitin junaan.

Olo oli kuin ihastuneella teinitytöllä, malttamaton, leijaileva, hymyilevä.

Hymyilin varmasti sangen huomattavasti, enkä usko, että kenellekkään on jäänyt matkan aikana epäselväksi, että minulla oli kiva olla. Vaikka olin ihan yksin (ja pihalla kuin lumiukko, sillä olin matkustanut junalla viimeksi 2003).

Menomatkalla torkuin, söin karkkia, luin puolitoista kirjaa. Matka kesti yli 7h ja vaihtoja oli kolme. Kertaakaan en poistunut penkistä, ei tarvinnut. Oli ihanaa. Oli hiljaista. Oli jännittävää.

Ystäväni varoitti minua itkemästä ikävääni heillä. En uskaltanut luvata. En ollut koskaan ollut näin - poissa perheen luota.

Talo oli jo hiljainen, ja muut unessa, kun kikatellen pääsimme asemalta perille. Istuimme pöydän ääressä, minä takki päällä, koska paleli. "Ota se takki pois" ystävä motkotti. En ottanut. 

Istuin ja hymyilin. Hymyilin niiiin leveästi, sellaista hölmöä hymyä. Olin niin lumoutunut siitä hetkestä, siitä päivästä, kun ei tarvinnut tehdä mitään. Ei tarvinnut olla mitään. Olin vain minä. Se oli hyvin ihmeellistä.

Yöllä oli outo nukkua, koska tiesin ettei aamulla tarvitse herätä ennenkuin itse haluan. 

Mieleeni palautuivat ajat neitosena. Huolettoman vapaana ja tanssahtelevana, hyvin hassuna tyttösenä, kymmenen vuotta sitten. Se oli ihmeellinen tunne.

Minulla ei ollut yhtään ikävä, ketään.

En ollut tippaakaan huolissani.

Mitenpä minä olisin siellä, toisella puolella maata mietenkään mitään millekkään mahtanut? Millekkään mitä tapahtui kotona?

Osasin nauttia. Olla vain minä. 

Äiti unohtaa sen. Unohtaa olla minä, heti kun lapsen saa syliin.

En tiedä, oppiiko sitä enää koskaan,

mutta maistelin sitä:)

Nyt olen taas hyvin mielelläni äiti, ja vaimo.

Hyvin mielelläni se, mitä olen ollut viime vuodet, ja olen edelleen.

Enkä toivoisi mitään muuta<3