Uskomus

Kun meidän esikoiseltamme alkoi heilua ensimmäinen hammas, aloin välittömästi kertoa hänelle hammaskeijusta. Se oli niin jännittävää. Kuitenkin, ennen kuin hammas irtosi, mieheni kysyi minulta, miksi opettaisimme lapsemme uskomaan olemattomiin keijuihin, kun emme ole opettaneet heitä uskomaan tonttuihin tai pukkeihin, emmekä noitiin, emmekä muihinkaan puhtaasti satuolentoihin. Hyvä pointti, en vain ollut ajatellut asiaa niin pitkälle.

Pitikin istua alas, ja kertoa, että äiti on nyt kyllä höpöttänyt koko jutun, eikä sellaisia hampaita kiikuttelevia keijoja ole olemassakaan. Sittemmin googlasin ja löysin lisätietoa hammaskeijusta. Paavillakin on siis sauvansa pelissä;) 

Iso tyttö oli hieman pettynyt. Mielikuva tähtipölyä lennättävästä, hampaita etsivästä Helinä-keijusta oli tuntunut kuitenkin mukavalta. Niin äidistäkin. En kuitenkaan halunnut alkaa vaalia valhetta. Itselleni ei olla syötetty mitään uskomuksia, ja sen myötä ei ole sitten kyllä tullut mitään pettymyksiäkään, totuuden valjettua.

Sadut ja niiden kertominen on tietysti erikseen.

Viime syksynä TiTi-nallen kodissa Ikaalisissa vieraillessamme, Sankari tajusi, että nalleasun alla on ihminen!! Illuusio oikeasta TiTi-nallesta särkyi hetkessä. Poika istuin nallen sylissä, ja alkoi ajatuksissaan tokertaa asun rannesaumaa. "Sieltä näkyy iho!" hän toimitti minulle silmät suurina. Mitäpä siihen voi sanoa..

Uskomuksen särkyminen niin konkreettisesti harmitti minua. Pohdiskelin pitkään, olisiko asiasta pitänyt puhua aiemmin, kertoa ettei sellaisia nalleja olekkaan. No, ehkei joka asiaa tarvitse olla heti valaisemassa, mutta ei ehkä myöskään vahvistamassa.

Tämä on tietysti hyvin perhe- (lue: äiti-) kohtaista, kuinka näissä asioissa toimitaan, ja nykyään näitä eri toimintamalleja alkaa olla niin paljon, että melkein joka perheessä eri tavalla;)

Ajatus yllätyksestä tyynyn alla on kuitenkin aika viehättävä, Isosta tytöstä ainakin. Sovimme niin ollen, että se keiju joka sinne jotain sujauttaa, on äiti, ei suinkaan mikään mystinen hammaskeijo:)