Itsekäs sukupolvi

Tänään kuuntelin radiosta juontajien hörpöttelyä, enkä yleensä kiinnitä siihen sen suurempaa huomitota, mutta tänään.. taisi sappi kiehahtaa..

Siinä puhuttiin unelmista ja toiveista. Ilmeisesti tuhat ihmistä käsittäneen otannan mukaan, iso osa tiettyyn kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä, että heidän unelmiaan ja tekemisiää rajoittaa toinen ihminen. 

Tätä sitten alettiin puida.

Päällimmäiseksi minulle mieleen jäi se, että toinen ihminen ei saa rajoittaa omia unelmia. Varojen puute yms seikat ovat suvaittavia, hyväksyttäviä, mutta ei toinen ihminen.

Eihän sellaista tilannetta kovinkaan monella ole, ettei joku rajoittaisi. Sehän nyt on selvää, että jos on valinnut itselleen kumppanin elämään saman katon alla, ja haluaa siitä antamastaan lupauksesta pitää kiinni, että silloin kumpikin joutuu myös jättämään ö-mappiin joitakin unelmia. 

Nimenomaan sen toisen takia.

Näin joutuu kumpikin tekemään.

Mutta eikö tuo nyt ole pieni hinta siitä, että saa olla sen toisen kanssa.

Tilalle voi tulla yhteisiä unelmia, ja sitä minkä takia yhteen mentiin.

Entäs lapset?

Oma lapsi poistaa vääjäämättä tiettyjä unelmia.

Eikä se varmaankaan tunnu miltään uhraukselta, kun on niin suuren lahjan kuitenkin itselleen saanut.

Ystävät, vanhemmat..

Joku voi sairastua, ja ihmiset vanhenevat.

Unelmat siirtyvät syrjään, ehkä unohtuvat?

Ei.

Ne muuttuvat.

Kun nyt ajattelee asioita, joita haaveilin 18-vuotiaana,

puna nousee poskille.

Ihminen muuttuu.

Onko kuitenkin nyt niin, että nykyihminen on niin minä keskeinen, ettei mikään saa tulla tielle?

Onko niin, että itsensä toteuttaminen, unelmiensa eläminen ja niiden tavoittelu auraa syrjään kaikki muut? Jopa  perheen?

Voidaan lähteä eri suuntiin, ellei yhdessä onnistu?

Ihmiset ovat kamalan itsekkäitä. Hirvittävän lapsellisia.

Koska kaikki muuttuu, elämäntilanteet, oma minä, toiset..

Ihmisiltä puuttuu kyky aitoon rakkauteen ja empatiaan. Minusta tämä sanailu oli jotenkin nyt liian paksua. 

Eihän ne muutokset aina tietysti hyvältä tunnu, eikä velvollisuudet sen vertaa. Mutta itsekkyys on lapsellisuutta. Se on sitä, kun Pikkuemäntä nappaa rusinarasian mukaansa pöydältä ja menee piiloon syömään, ettei vain tarvitsisi jakaa.

Ei tarvitsisi antaa itseltään eikä itsestään.

Muistan kun olimme automatkalla ystäväperheen kanssa Tampereelle vuonna nakki ja makkara. Pikkuveljelläni oli perinteinen Lauantai-karkkipussi, josta hän alkoi tarjota kahdelle autokunnalliselle. Ne pussit eivät olleet sellaisia jumbo-pläjäyksiä kuten nykyään.

Tiesin, että ne pikkuisessa erillispussissa olevat suklaamakeiset olivat hänen herkkujaan, ja voi kun minua säälitti kun eräs nappasi ja pisti ne parempiin suihinsa.

Pieneltä pojalta vei sellaisen aarteen.

Eikä tuo tapaus ole hänen anteliaisuuttaan vähentänyt.

Ehkä ne suklaamakeiset olivat hänen sen hetkinen unelmansa.

Nykyään ei olla valmiita antamaan pois suklaamakeisia,

saati mitään muutakaan itsestään.

Ei ihme, että avioliitot ovat kriisissä, ja kaveria vaihdetaan mennen tullen.

Ugh.