Innostuslama

Olis taas pitkä lista asioita jotka pitäisi, ja myös haluaisin tehdä. Käsityöt on jääneet aika vähälle tältä talvelta. Sukkia olen neulonut joka lapsoselle yhden parin. Sankarin sukat valmistuivat viimeisimpänä, ja hän on käyttänyt niitä innokkaasti.

Ootko sie äiti ilonen kun mie käytän näitä?

Ja äitihän on.

Löysin aivan ihanan virkkauskirjan, joka piti tietysti saada sitten itselle. Saman tien kävin kerä tolkulla lankoja kaupasta, ja aloin työhön:)

Valmistakin tuli.

Tällainen lastensarjasta tuttu koirahahmo.

Tarkoituksena oli ja on varmaan edelleen virkkailla koko sarjan hahmot leikkeihin. Meidän kaikki lapset tykästyivät ideaan kovasti. Ensimäisen hahmon virkkailin salassa, ja alunperin ajattelin, että virkkaan kaikki salaapäin, mutta ei se olekkaan niin helppoa.

Yritäpä itse kolmen lapsukaisen huushollissa pitää jotain salassa;)

Mutta jospa nyt vaikka tänään kaivaisin sen ohjekirjan jälleen esille, ja alkaisin väkertää seuraavaa hahmoa:) Eihän sitä koskaan tiedä. Epäilen kyllä, mutta katsotaan nyt.

Äiti on ollu vähän tässä nyt herkällä päällä. Isotyttö oli yhtenä päivänä harmissaan, kun hänelle oli lällätelty, kun hän ei päässyt leikkeihin koulun jälkeen.

Äiti, kun en mie ikinä puhu siitä jos miulle tulee kaveri, ettei toisille tuu paha mieli.

Teki mieli antaa lällättelylupa.

 Ja tänään oli reppana joutunut luokan naurun aiheeksi, kun on luistelussa hidas.

Isotyttö nimittäin kaatui alkutalvesta luistimilla tosi pahasti, jäi ilkeä mustelmakin pitkäksi aikaa. Kyllä se arkuutta toi sitten mukanaan. Ehkä se tässä kevään mittaan haihtuu, kun päästään yhdessä enemmän jäälle, ja  luistelukertoja karttuu alle enemmän.

Tänään vetäisin Isotytön selostuksensa päätteeksi syliin ja rutistin lujaa, kyynel tirahti silmänurkkaan. Muistutin, että kertoo äidille aina jos on jotain mielen päällä. Äiti auttaa. (Mielessäni ajattelin, että äiti jyrää puskutraktorilla kaiken sileäksi, mutta eihän se auta yhtään sekään.)

Kaikkea sattuu ja tapahtuu jo pienten elämässä. Ja voi että, kun ne tuntuu isoilta asioilta. Siinä saa olla tosi tarkkana, kun reilu metrin mittainen ihmistaimi tulee kertomaan suuria huoliaan. Aikuisesta varmasti monesti tuntuu, että mitä nyt noista.

Ollaan kyllä yritetty kasvattaa lapsissa sitä ajatusta, että mitäpä muista, ja muiden sanomisista. Itse kun toimii oikein, niin lopputulos on hyvä.

Ei tarvitse mielistellä, mutta ei myöskään alentua samalle tasolle tyhmästi toimivan kanssa.

Eipä se ole helppoa aikuisellekkaan, ja lastenkin pitäisi siitä selvitä:)

Huhhuh..